Yhdessä taas. Siinä päällimmäiset tuntemukseni kirpsakan alkusyksyn keskellä. Jotain mikä oli ennen itsestäänselvää, tuntuu nyt etuoikeudelta. Saada taas kohdata, elää ja olla yhdessä. Viis lisääntyvästä kylmyydestä ja pimeydestä.
Ihmisyys on jotain mikä elää ihmisten välissä, kohtaamisissa.
Uskon, että jollain tavalla jokainen meistä opettelee kohtaamaan uudestaan. Pienet lokerot vaihtuvat pikkuhiljaa ruuhkabusseihin, teattereihin ja illanistujaisiin. Vaikka aiemmin tuntui, ettei pandemia hellitä ikinä niin yhtäkkiä pitääkin opetella hellittämään pandemiasta.
Välillä nipistän itseäni, että onko tämä todellista, kaikki nämä maskien alta paljastuvat hymyt ja inhimillisyys. Muistutan itseäni, että ihmiset ympärillä ja elämä on turvallista ja hyvää.
Ihminen näkee juuri sen, mitä haluaa nähdä. Elämän tragediana tai seikkailuna, liikaa ihmisiä tai ihanan runsaasti ihmisiä, synkän pimeyden tai mahdollisuuden tunnelmallisiin syysiltoihin. Jokainen katsoo elämää omien linssien läpi.
Toivottavasti myös minä ja sinä tavataan taas pian. Vaihdetaan kuulumisia. Hymyillään, kun tavataan. Sitä tarvitsee meistä nyt jokainen.
Kirpsakkaa syksyä!
Emilia
