Kallion kaduilla on tyhjää, lähikaupan hyllyllä kukaan ei kiilaa ohi, katutasossa olevan toimistotilan täytteenä on vain kokouspöydän keskellä nököttävä käsidesipullo. Yllemme on laskeutunut hiljaisuus, joka on nykyajallemme kovin vierasta.

Normaalisti toivomme, että kaikki pysähtyisi, ja paasaamme siitä, kuinka kiire on. Ja sitten ei olekaan kiire mihinkään. Mistä nyt voi valittaa ja ketä voi syyttää? Ja toisaalta, miten tässä tilanteessa voi elää masentumatta, huolestumatta tai menemättä paniikkiin?

Kriisi voi koetella, mutta se on samalla myös lahja. Silloinkin, kun se heittelee ja kovaa. Koska kriisi usein paljastaa asioiden todellisen tilan ja elämän mahdolliset epätasapainot ja haurauden. Jos läheinen sairastuu, se näyttää ihmisen todellisen merkityksen omassa elämässä. Jos koko elämä nojaa työhön, työn loppuminen on myös identiteettikriisi. Jos taas työpaikalla iskee paniikki, se kertoo aidon vakauden ja pitkän tähtäimen suunnitelmien puutteesta. Jos kotiin jääminen vie pohjan sosiaalisilta suhteilta, onko halu suhteiden ylläpitämiseen ollut olemassa muulloinkaan?

Kriisi usein paljastaa asioiden todellisen tilan ja elämän mahdolliset epätasapainot ja haurauden.

Moni saa pandemian kourissa isojakin kolauksia. Jotkut ovat terveydellisiä, toiset taas taloudellisia tai henkisiä. Kolausten kohtaajat joutuvat elämään epävarmuuden ja pelon keskellä. Monet kokemukset ovat järisyttäviä, eikä niitä suo aliarvioitavan. Jokainen ansaitsee koettelemusten edessä myötätuntoa ja tukea.

Parhaimmillaan koettelemukset, mitä lajia ne sitten olivatkaan, potkaisevat kuitenkin käyntiin uudenlaisen luovuuden. Koska luovuus viihtyy hiljaisuudessa ja tylsyydessä. Se saa voimansa poikkeustiloista, vallitsevien rakenteiden murenemisesta ja uudenlaisista haasteista. Kun tuttu ja turvallinen arki katoaa, syntyy tila, jonka voi vallata jollain muulla. Mieli osaa kyllä täyttää tilan, kun sille suo luvan siihen.

Jos täyttää mielensä paniikilla ja uhkakuvilla, voi sulkea oven luovuudelta. Jos hyväksyy nykyisen tilanteen ja ottaa tyhjän aukon vastaan, uutta kyllä versoaa.

Kuka sanoi, että kotiin jäämisen pitää olla tylsää? Yhtä lailla kotiin voi luoda brunssielämyksen, pukeutua iltapukuun tai istahtaa hetkeksi parvekkeelle aurinkoon. Tai voiko kodin seinien sisään ahdetun perhe-elämän kaaoksesta löytää jotain arvokasta? Kuten lasten taidon unohtaa murheet ja keskittyä olennaiseen, eli leikkiin. Etätyöstäkin voi ottaa parhaat palat irti ja rakentaa päivään ihan omat rutiinit. Kuten aamukävelyn, keskipäivän joogan ja illallisen ystävien kanssa videopuhelun välityksellä.

Elämme outoa ja monella tavalla järisyttävää aikaa, mutta samalla aika upeaa aikaa. Aikaa, joka pakottaa katsomaan oman elämän peruspalikoita suurennuslasilla ja kyseenalaistaa kaiken sen, miten olemme tottuneet toimimaan.

Aikaa, joka pakottaa katsomaan oman elämän peruspalikoita suurennuslasilla ja kyseenalaistaa kaiken sen, miten olemme tottuneet toimimaan.

Ehkä opimme, että jokin aiempi tapamme oli turha. Ehkä löydämme uuden työn tai uudenlaisen suhteen työhön. Ehkä rakennamme bisneksemme aiempaa vahvemmalle pohjalle. Ehkä näemme läheisemme uudessa valossa. Tai ehkä ainakin istumme kevätauringossa ja nautimme siitä, että kerrankin sille on hetki enemmän aikaa.