Olin jokin aika sitten vaikuttunut kollegani Sinnu Savolan podcast -jaksosta, jossa hän keskusteli Anna Kontulan kanssa tämän kirjasta Pikkuporvarit. Podijaksossa pohdittiin, kuka saa luvan määritellä, millainen käytös on sopivaa ja miten muut saavat käyttäytyä. Näin luodaan kapeita rooleja, joihin meistä kunkin pitäisi yrittää mahtua. Normeista ei saa poiketa, tai pahimmillaan voi joutua someryöpytyksen kohteeksi.

Olen aiemmassa työssäni psykologina ja nyt myöhemmin itsensä johtamisen valmentajana kohdannut lukuisia ihmisiä, joille tällaiset ahtaat rooli aiheuttavat valtavaa kärsimystä. Joillakin se näkyy masennuksena, ahdistuksena tai muunlaisena mielenterveyden järkkymisenä. Toisille se tarkoittaa jatkuvaa ulkopuolisuuden kokemusta ja kuulumattomuutta joukkoon. Kyse ei ole vain sisäisestä tunteesta, vaan monenlaisista syrjinnän muodoista, kuten vaikka koulu- ja työpaikkakiusaamisesta.

Moni joutuu peittämään tärkeitä puolia itsestään tullakseen hyväksytyksi muiden silmissä.

Ymmärrän tietysti, että esimerkiksi valtaapitävien toimintaa kuuluukin tarkastella kriittisesti. Medioissa sekä sosiaalisissa medioissa tapahtuva keskustelu kuitenkin koskettaa meitä kaikkia. Ikävät kommentit kapeuttavat sitä, millainen käytös on hyväksyttyä yhteiskunnassamme, mikä on sallittua ja mikä ei. Julkisen keskustelun kulttuuri ja mielipiteet leviävät samalla yksityisille areenoille . Kun kritisoimme ja panettelemme jonkun toisen käytöstä tai olemusta, määritämme samalla sitä, millaisia ystäviemme, perheenjäsentemme ja työkavereidemme pitäisi olla.

Jokainen meistä haluaa tulla hyväksytyksi

Ihminen ei laumaeläimenä voi mitään sille, että kaipaa kokemusta joukkoon kuulumisesta ja hyväksytyksi tulemisesta. Jokainen ansaistee tulla nähdyksi ja hyväksytyksi omana itsenään.

Monet tavalliset ihmiset kokevat valtavia paineita olla tietynlaisia, tietynnäköisiä ja menestyä tietyllä tavalla.

Yhä nuoremmat uupuvat työelämässä, kun eivät koe yltävänsä ylimitoitettuihin odotuksiin. Jotkut jättäytyvät kokonaan työelämän ulkopuolelle, koska pitävät koko touhua järjettömänä ja vaatimuksia kohtuuttomina. Ovatko normit sittenkään väljentyneet yhtään?

Huomaan olevani jotenkin pettynyt. Ahtaiden roolien piti olla historiaa. Nykyisin hyväksymme, että naisetkin ovat yhteiskunnassa aktiivisia toimijoita, lapset ja nuoret saavat yhä enemmän vaikuttaa omaa elämäänsä koskeviin päätöksiin ja seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen aseman pitäisi olla parempi kuin koskaan. Silti pääministerin, työssäkäyvän naisen ja äidin biletyksestä nousee valtava kohu, vaikka hän ei tiettävästi ole rikkonut lakeja tai laiminlyönyt tehtäviään. Miten pääsisimme ajassa eteenpäin?

Vapaampien normien luomisen voi aloittaa luopumalla odotuksista itselleen

Päätän, että tänään joogatunnille mennessäni tarkastelen kokemiani vaatimuksia.

Pitäisikö minun olla enemmän hoikan ja notkean joogin näköinen? Luovun tästä odotuksesta. Pitäisikö minun ponnistella enemmän? Luovun tästä odotuksesta. Olisiko pitänyt ehtiä tehdä enemmän töitä ennen tunnin alkua? Luovun tästäkin odotuksesta. Käytän tämän illan harjoituksen odotuksista luopumiseen.

Jatkan normien murtamista kirjoittamalla tähän blogiin pohdintojani aiheesta. Pidättäydyn osallistumasta ihmisiä ja heidän käytöstään parjaaviin keskusteluihin. Tästä lähtien kiitän vähintään mielessäni jokaista ihmistä, joka rikkoo normeja muiden nähden. Se kun luo meille kaikille väljempää tapaa olla.

On ehkä liikaa vaadittu, että tulisi aina kaikkien hyväksymäksi omana itsenään. Itsestään voi kuitenkin aloittaa, olla rehellisesti se kuka on ja hyväksyä sen.

Vieraskynä: Satu Pihlaja

Satu Pihlaja on erikoispsykologi PsL, kouluttajapsykoterapeutti ja coach, joka kouluttaa, puhuu, valmentaa ja pitää vastaanottoa coaching- ja työnohjausasiakkaille. Hän on kirjoittanut myös kaksi kirjaa: Aikaansaamisen taika – näin johdat itseäsi (2018, Atena-kustannus) ja Valinnan paikka – näin teet parempia päätöksiä (2021). Satu kirjoittaa Roots Journaliin psykologia-aiheisia blogipostauksia.