Mistä syntyy ajatuksia silloin, kun kännykkä ei piippaa viesteistä? Mistä syntyy viihdettä, silloin kun korvilla ei ole kuulokkeita? Mitä ja ketä näet ympärilläsi silloin kun kävelet ilman puhelimen ruutua? Mitkä tunteet nostavat päätään, silloin kun on ihan hiljaista?

Viihdytän itseäni näillä kysymyksillä lähes päivittäin, kun yritän torjua kaikkia niitä houkutuksia, joita älypuhelimeni minulle syöttää. Pieniä koukkuja, joihin se yrittää minua saada tarttumaan, usein silloin, kun on hitusenkaan tylsää. Silloin yritän parhaani mukaan pitää näppini kurissa, joskin elämä ilman ärsykkeitä on joskus melko vaikeaa. Monen asian tekemisen ja tylsyyden välinen kuilu on syvä. Ja siksi käytämme paljon aikaa pysähtymisen ja hiljaisuuden välttelyyn lähes päivittäin.

Helsingin Sanomat julkaisi kesäkuussa artikkelin puhelimen käytöstä, jossa todettiin että jokainen viestin tai somepäivityksen lukeminen vapauttaa aivoihimme annoksen mielihyvähormoni dopamiinia. Uusi viesti on avoillemme lupaus jostain kutkuttavasta tiedosta. Samalla koukutumme odottamaan jo seuraavaa dopamiinipurskausta. Haluamme siis aina vain lisää. Kun viestejä ei kuulu, olemme kuin narkkareita pahimmassa vieroitusoireden kuopassa. Kurkimme puhelinta ja päivitämme sovelluksia uuden jännityksen toivossa.

Jokainen viestin tai somepäivityksen lukeminen vapauttaa aivoihimme annoksen mielihyvähormoni dopamiinia.

Aika masentavaa. Luulemmehan olevamme fiksuja ihmisiä ja hallitsevamme omaa käytöstämme.

Helsingin Sanomien haastatteleman päihdelääketieteen työelämäprofessori Kaarlo Simojoen mukaan ihminen on laiska ja pyrkii saavuttamaan nopean mielihyvän aina jos mahdollista. Pitkäjänteisyys ei ole meille luonnollisesti houkuttelevaa vaan se pitää opetella.

Josta pääsemme toiseen meille ihmisille helposti vaikeaan asiaan: uuden oppimiseen. Uuden oppiminen vaatii paljon kärsivällisyyttä. Omien tapojen tietoinen muuttaminen on vaativaa. Haluaisimme oppijoina saavuttaa voiton, eli hyvänolontunteen nopeasti. Mutta usein, jotta jonkin asian voi oppia, pitää tietoisesti altistaa itseään sille paljon ja usein. Ja se jos jokin vaatii pitkäjänteisyyttä.

Palataan hiljaisuuteen ja tylsyyteen. Jos haluaa oppia olemaan parempi paikallaanolija, siihen ei auta juuri mikään muu kuin paikallaanolo. Jos haluaa oppia sietämään elämää, jossa ei ole niin kovin kiire, on pakko kokeilla hitaampaa elämää hetki. Siksi loman jälkeinen aika on usein hyvä hetki tämän tyyppisiin muutoksiin. Takaraivossa on vielä kaino muistikuva hitaista aamukahveista ja päivistä, jolloin to-do-listalla oli vain yksi asia, jos sitäkään.

Jos olet pystynyt hitauteen lomalla, se on jo hyvä merkki siitä, että hitaampi versio sinusta on olemassa. Seuraava oppimiskokemus onkin, miten voit istuttaa lomaminäsi arkeen?

Olen huomannut, että usein oppimisyritykset kaatuvat liikaan kunnianhimoon. Jos ei ole mahdollista käydä salilla kolme kertaa viikossa, ei kannata ehkä edes yrittää. Tai jos asettaa tavoitteeksi mennä kaksi tuntia aiemmin nukkumaan mutta pystyy vain yhteen, sehän on siis epäonnistuminen.

Mitä jos madaltaisimme rimaa? Ottaisimme pitkäjänteisyyden kaveriksi armollisuuden. Antaisimme itsellemme luvan muuttua hitaasti. Ehkä jo se opettaisi sitä hitautta?

Jos haluat elämääsi lisää liikuntaa, aloita lisäämällä yksi asia. Jos haluat elämääsi enemmän aikaa perheelle ja ystäville, luo sitä vaikka vartti kerrallaan. Jos kaipaat enemmän aikaa irti puhelimesta, opettele tiedostamaan turha hamuilu kännykän äärelle, heti kun on tylsää.

Tylsyyttä pitää opetella, jotta sitä voi oppia sietämään. Kun sitä oppii sietämään, siitä voi alkaa nauttia.

Itse yritän välttää kahden asian tekemistä samaan aikaan aina kuin mahdollista. Jos tapaan ystäviä, vuorovaikutan siispä heidän kanssaan, ja pidän puhelimen lähtökohtaisesti laukussa. Pyrin olemaan viestittelemättä kävellessäni ihan vaan koska se on paitsi tylsää myös vaarallista. Yritän useammin syödä yksin ilman lehteä tai kännykän selailua, mutta teen tästä poikkeuksia melko usein. Esimerkiksi aamuisin, koska mielestäni on kiva selata uutiset läpi aamulla, ja iltaisin, koska olen koukussa The Handmaid’s Talen kolmanteen tuotantokauteen. Mutta olen silti ylpeä siitä yhdestä hiljaisesta illallisesta itseni kanssa vaikka se tapahtuisi harvemmin kuin kerran viikossa. Olen ylpeä siksi, että olen myös oppinut olemaan hitusen armollisempi itselleni sen suhteen, mikä lasketaan riittäväksi suoritukseksi.

Tylsyys, pitkäjänteisyys ja armollisuus kulkevat siis käsi kädessä. Ei ole yhtä ilman toista, ilman kolmatta. Tylsyyttä pitää opetella, jotta sitä voi oppia sietämään. Kun sitä oppii sietämään, siitä voi alkaa nauttia. Mutta ensin pitää olla itselleen armollinen ja oppia, että jo pienikin tylsyys on hyvästä.