Aurora Airaskorpi

“Koetko olevasi hengellinen?” minulta kysyttiin tovi sitten, kun annoin ​haastattelun Helsingin Sanomiin​. Jutussa kerrottiin, että moni on kokenut korona-aikana saaneensa tukea mylleryksiin erilaisista hengellisyyden muodoista. Samaan hengenvetoon puhuttiin myös “jooga- ja hyvinvointipiireissä” levinneistä salaliittoteorioista, joiden mukaan koronavirus on keksittyä.

Jäin miettimään, kuinka usein henkisyys ja järki asetetaan vastakkain ja niihin uskovat ryhmät erilleen toisistaan. Logiikka menee käsittääkseni näin: Jos olet henkinen, sivuutat tieteen ja rakennat maailmasi tarinoiden varaan. Jos omaat tieteellisen maailmankatsomuksen, et voi uskoa muuhun kuin logiikan tai ja lukujen todistamaan.

Miksi maailmaan ei mahtuisi molempia?

Enkö voi käyttää kaupassa tutkitusti koronavirusta ehkäisevää kasvomaskia ja lukea illalla netistä horoskooppeja? Miksen voisi noudattaa ayurvedistä ruokavaliota ja käydä hoitamassa akuuttia vatsakipua lääkärillä?

Jako kahteen, toisilleen vastakkaiseen voimaan on yksi elämän toistuvia rakenteita. Yin & yang, sisään- ja uloshengitys, nainen ja mies, yö ja päivä, vasen ja oikea, me ja ne. Vastakohtia riittää. Usein on helpompaa ilmentää tai korostaa jompaa kumpaa vastakohtaa kuin elää niiden välimaastossa.

Ääripää on selkeä piste, keskikohta taas epämääräinen alue, jonka alusta ja lopusta ei ole varmuutta.

Kun määritämme mitä olemme, määritämme samalla mitä kaikkea emme ole. Jonkinlaisena oleminen on siis samaan aikaan olemattomuutta jostain muusta (tiedän, menee aika filosofiseksi tässä kohtaa, koeta kestää). Lokeroimme toisiamme, koska se tekee elämästä helpompaa. Haluamme tietää, onko uusi ystävämme hippi vai kapitalisti, samanlainen vai erilainen kuin me itse.

Onkin ehkä helpompaa kuunnella ja toistaa vain yhden kuoron sanomaa, koska silloin voi huoletta pienentää maailmansa monotoniseksi ja jättää sivuäänet kuulematta. Ajatella olevansa oikeassa ja muut väärässä. Ihanan yksinkertaista.

Mutta onko elämä tosiaan niin yksinkertaista?

Mustavalkoisessa yin yang -symbolissa on pisteet molemmilla puolilla. Valkoisella alueella on musta piste ja mustalla alueella valkoinen. Kumpikaan voima ei siis elä irrallaan toisistaan vaan molemmat sisältävät hitusen toisiaan. Näin syntyy tasapaino.

Samaa voi ajatella järjestä ja hengestä. Ne kukoistavat parhaiten yhteydessä toisiinsa. Henkisyyteen voi pudottaa pienen tipan tiedettä ja logiikkaan pienen tipan mystiikkaa. Syvästi hengellisen ihmisen maailmankaikkeus voi laajentua valtavasti, jos hän ympäröi itsensä tieteilijöillä. Logiikan varaan vannonut taas voi löytää elämäänsä armollisuutta ja vapautta tutustumalla tuntemattomaan.

Siksi myös joogatunneillani käsitellään tieteeseen perustuvaa anatomiaa ja sukelletaan näkymättömään energiakehoon. Siksi kasvatan itsetuntemustani sekä Valviran pätevöittämän psykoterapeutin tuolissa että tanssin ekstaattisesti metsän keskellä retriitissä.

Järki ja henki mahtuvat samaan kehoon, kun hyväksyy elämän olevan ristiriitaista, muuttuvaa ja monien totuuksien sävyttämää.

Yksi ensimmäisiä oppejani joogasta oli: kyseenalaista kaikki, mitä sinulle opetetaan. Se on yhä paras ohjenuorani ristiriitojen kanssa elämiseen. Kyseenalaistamalla ei saa valmiita vastauksia mutta sillä saa luvan ajatella ja muodostaa maailmankuvansa itse.

Järjen ja hengen liiton pohtimiseksi loimme Rootsille podcastin hihhulihei!, jossa ihmisyyttä tutkitaan eri lähestymistapojen kautta. Ensimmäisessä jaksossa juttelimme Tony Dunderfeldtin kanssa siitä, miksi henkisyys leimataan helposti hihhuliksi ja voisiko henkisyyden nähdä positiivisemmassa valossa. Kuuntele jakso Spotifyssa tästä.

Kallion kaduilla on tyhjää, lähikaupan hyllyllä kukaan ei kiilaa ohi, katutasossa olevan toimistotilan täytteenä on vain kokouspöydän keskellä nököttävä käsidesipullo. Yllemme on laskeutunut hiljaisuus, joka on nykyajallemme kovin vierasta.

Normaalisti toivomme, että kaikki pysähtyisi, ja paasaamme siitä, kuinka kiire on. Ja sitten ei olekaan kiire mihinkään. Mistä nyt voi valittaa ja ketä voi syyttää? Ja toisaalta, miten tässä tilanteessa voi elää masentumatta, huolestumatta tai menemättä paniikkiin?

Kriisi voi koetella, mutta se on samalla myös lahja. Silloinkin, kun se heittelee ja kovaa. Koska kriisi usein paljastaa asioiden todellisen tilan ja elämän mahdolliset epätasapainot ja haurauden. Jos läheinen sairastuu, se näyttää ihmisen todellisen merkityksen omassa elämässä. Jos koko elämä nojaa työhön, työn loppuminen on myös identiteettikriisi. Jos taas työpaikalla iskee paniikki, se kertoo aidon vakauden ja pitkän tähtäimen suunnitelmien puutteesta. Jos kotiin jääminen vie pohjan sosiaalisilta suhteilta, onko halu suhteiden ylläpitämiseen ollut olemassa muulloinkaan?

Kriisi usein paljastaa asioiden todellisen tilan ja elämän mahdolliset epätasapainot ja haurauden.

Moni saa pandemian kourissa isojakin kolauksia. Jotkut ovat terveydellisiä, toiset taas taloudellisia tai henkisiä. Kolausten kohtaajat joutuvat elämään epävarmuuden ja pelon keskellä. Monet kokemukset ovat järisyttäviä, eikä niitä suo aliarvioitavan. Jokainen ansaitsee koettelemusten edessä myötätuntoa ja tukea.

Parhaimmillaan koettelemukset, mitä lajia ne sitten olivatkaan, potkaisevat kuitenkin käyntiin uudenlaisen luovuuden. Koska luovuus viihtyy hiljaisuudessa ja tylsyydessä. Se saa voimansa poikkeustiloista, vallitsevien rakenteiden murenemisesta ja uudenlaisista haasteista. Kun tuttu ja turvallinen arki katoaa, syntyy tila, jonka voi vallata jollain muulla. Mieli osaa kyllä täyttää tilan, kun sille suo luvan siihen.

Jos täyttää mielensä paniikilla ja uhkakuvilla, voi sulkea oven luovuudelta. Jos hyväksyy nykyisen tilanteen ja ottaa tyhjän aukon vastaan, uutta kyllä versoaa.

Kuka sanoi, että kotiin jäämisen pitää olla tylsää? Yhtä lailla kotiin voi luoda brunssielämyksen, pukeutua iltapukuun tai istahtaa hetkeksi parvekkeelle aurinkoon. Tai voiko kodin seinien sisään ahdetun perhe-elämän kaaoksesta löytää jotain arvokasta? Kuten lasten taidon unohtaa murheet ja keskittyä olennaiseen, eli leikkiin. Etätyöstäkin voi ottaa parhaat palat irti ja rakentaa päivään ihan omat rutiinit. Kuten aamukävelyn, keskipäivän joogan ja illallisen ystävien kanssa videopuhelun välityksellä.

Elämme outoa ja monella tavalla järisyttävää aikaa, mutta samalla aika upeaa aikaa. Aikaa, joka pakottaa katsomaan oman elämän peruspalikoita suurennuslasilla ja kyseenalaistaa kaiken sen, miten olemme tottuneet toimimaan.

Aikaa, joka pakottaa katsomaan oman elämän peruspalikoita suurennuslasilla ja kyseenalaistaa kaiken sen, miten olemme tottuneet toimimaan.

Ehkä opimme, että jokin aiempi tapamme oli turha. Ehkä löydämme uuden työn tai uudenlaisen suhteen työhön. Ehkä rakennamme bisneksemme aiempaa vahvemmalle pohjalle. Ehkä näemme läheisemme uudessa valossa. Tai ehkä ainakin istumme kevätauringossa ja nautimme siitä, että kerrankin sille on hetki enemmän aikaa.

Mistä syntyy ajatuksia silloin, kun kännykkä ei piippaa viesteistä? Mistä syntyy viihdettä, silloin kun korvilla ei ole kuulokkeita? Mitä ja ketä näet ympärilläsi silloin kun kävelet ilman puhelimen ruutua? Mitkä tunteet nostavat päätään, silloin kun on ihan hiljaista?

Viihdytän itseäni näillä kysymyksillä lähes päivittäin, kun yritän torjua kaikkia niitä houkutuksia, joita älypuhelimeni minulle syöttää. Pieniä koukkuja, joihin se yrittää minua saada tarttumaan, usein silloin, kun on hitusenkaan tylsää. Silloin yritän parhaani mukaan pitää näppini kurissa, joskin elämä ilman ärsykkeitä on joskus melko vaikeaa. Monen asian tekemisen ja tylsyyden välinen kuilu on syvä. Ja siksi käytämme paljon aikaa pysähtymisen ja hiljaisuuden välttelyyn lähes päivittäin.

Helsingin Sanomat julkaisi kesäkuussa artikkelin puhelimen käytöstä, jossa todettiin että jokainen viestin tai somepäivityksen lukeminen vapauttaa aivoihimme annoksen mielihyvähormoni dopamiinia. Uusi viesti on avoillemme lupaus jostain kutkuttavasta tiedosta. Samalla koukutumme odottamaan jo seuraavaa dopamiinipurskausta. Haluamme siis aina vain lisää. Kun viestejä ei kuulu, olemme kuin narkkareita pahimmassa vieroitusoireden kuopassa. Kurkimme puhelinta ja päivitämme sovelluksia uuden jännityksen toivossa.

Jokainen viestin tai somepäivityksen lukeminen vapauttaa aivoihimme annoksen mielihyvähormoni dopamiinia.

Aika masentavaa. Luulemmehan olevamme fiksuja ihmisiä ja hallitsevamme omaa käytöstämme.

Helsingin Sanomien haastatteleman päihdelääketieteen työelämäprofessori Kaarlo Simojoen mukaan ihminen on laiska ja pyrkii saavuttamaan nopean mielihyvän aina jos mahdollista. Pitkäjänteisyys ei ole meille luonnollisesti houkuttelevaa vaan se pitää opetella.

Josta pääsemme toiseen meille ihmisille helposti vaikeaan asiaan: uuden oppimiseen. Uuden oppiminen vaatii paljon kärsivällisyyttä. Omien tapojen tietoinen muuttaminen on vaativaa. Haluaisimme oppijoina saavuttaa voiton, eli hyvänolontunteen nopeasti. Mutta usein, jotta jonkin asian voi oppia, pitää tietoisesti altistaa itseään sille paljon ja usein. Ja se jos jokin vaatii pitkäjänteisyyttä.

Palataan hiljaisuuteen ja tylsyyteen. Jos haluaa oppia olemaan parempi paikallaanolija, siihen ei auta juuri mikään muu kuin paikallaanolo. Jos haluaa oppia sietämään elämää, jossa ei ole niin kovin kiire, on pakko kokeilla hitaampaa elämää hetki. Siksi loman jälkeinen aika on usein hyvä hetki tämän tyyppisiin muutoksiin. Takaraivossa on vielä kaino muistikuva hitaista aamukahveista ja päivistä, jolloin to-do-listalla oli vain yksi asia, jos sitäkään.

Jos olet pystynyt hitauteen lomalla, se on jo hyvä merkki siitä, että hitaampi versio sinusta on olemassa. Seuraava oppimiskokemus onkin, miten voit istuttaa lomaminäsi arkeen?

Olen huomannut, että usein oppimisyritykset kaatuvat liikaan kunnianhimoon. Jos ei ole mahdollista käydä salilla kolme kertaa viikossa, ei kannata ehkä edes yrittää. Tai jos asettaa tavoitteeksi mennä kaksi tuntia aiemmin nukkumaan mutta pystyy vain yhteen, sehän on siis epäonnistuminen.

Mitä jos madaltaisimme rimaa? Ottaisimme pitkäjänteisyyden kaveriksi armollisuuden. Antaisimme itsellemme luvan muuttua hitaasti. Ehkä jo se opettaisi sitä hitautta?

Jos haluat elämääsi lisää liikuntaa, aloita lisäämällä yksi asia. Jos haluat elämääsi enemmän aikaa perheelle ja ystäville, luo sitä vaikka vartti kerrallaan. Jos kaipaat enemmän aikaa irti puhelimesta, opettele tiedostamaan turha hamuilu kännykän äärelle, heti kun on tylsää.

Tylsyyttä pitää opetella, jotta sitä voi oppia sietämään. Kun sitä oppii sietämään, siitä voi alkaa nauttia.

Itse yritän välttää kahden asian tekemistä samaan aikaan aina kuin mahdollista. Jos tapaan ystäviä, vuorovaikutan siispä heidän kanssaan, ja pidän puhelimen lähtökohtaisesti laukussa. Pyrin olemaan viestittelemättä kävellessäni ihan vaan koska se on paitsi tylsää myös vaarallista. Yritän useammin syödä yksin ilman lehteä tai kännykän selailua, mutta teen tästä poikkeuksia melko usein. Esimerkiksi aamuisin, koska mielestäni on kiva selata uutiset läpi aamulla, ja iltaisin, koska olen koukussa The Handmaid’s Talen kolmanteen tuotantokauteen. Mutta olen silti ylpeä siitä yhdestä hiljaisesta illallisesta itseni kanssa vaikka se tapahtuisi harvemmin kuin kerran viikossa. Olen ylpeä siksi, että olen myös oppinut olemaan hitusen armollisempi itselleni sen suhteen, mikä lasketaan riittäväksi suoritukseksi.

Tylsyys, pitkäjänteisyys ja armollisuus kulkevat siis käsi kädessä. Ei ole yhtä ilman toista, ilman kolmatta. Tylsyyttä pitää opetella, jotta sitä voi oppia sietämään. Kun sitä oppii sietämään, siitä voi alkaa nauttia. Mutta ensin pitää olla itselleen armollinen ja oppia, että jo pienikin tylsyys on hyvästä.

Elämäni valinnat ovat johdattaneet minut kuplaan, jossa itsemyötätunto ja itsestään huolehtiminen – trendikkäämmin ilmaistuna self-care, ovat peruskauraa. Instagram-syötteeni täyttyy erilaisista ideoista ja kannustuksista self-care toimenpiteisiin, joita on satoja. New York Timesin tekemän määrittelyn mukaan self-care-osastoon luetaan niin pitkät kävelyt, muiden auttaminen, käsityöt, erilaisten asioiden keräily ja järjestäminen, venyttely, yksin oleminen, kasvonaamiot kuin meditaatioharrastuksen aloittamisen harkitseminen. Itsestään huolehtimiselle on siis niin monia muotoja kuin on harrastajiakin. Henkilökohtaisia suosikkejani ovat uinti, sauna ja erilaiset aamiaisrituaalit.

Itsestään huolehtimiselle on siis niin monia muotoja kuin on harrastajiakin.

Tiedän, että jotkut vilkuilevat itsestään huolehtimisen trendiä ylenkatsoen. Kenellä on aikaa kaikkeen tähän itsensä hoivaamiseen? Tai rahaa? Self-care on nimittäin myös iso bisnes. Global Wellness Institute on arvioinut hyvinvointibisneksen olevan kansainvälisesti miltei neljän biljoonan euron arvoinen teollisuudenala. Eli mitään hyväntekeväisyyttä itsestään huolehtiminen ei ole. Mutta silti meistä moni on valmis maksamaan siitä. Ja syystäkin.

Miksi itsestään huolehtimista tarvitaan?

Jotta itsestään huolehtimisen merkityksen ymmärtää muunakin kuin pelkkänä trendien perässä juoksemisena, pitää katsoa, miten se vaikuttaa ihmiseen. Yogaland-podcastissa taannoin haastateltu sairaanhoitaja Caitlin Hildebrand totesi itsemyötätunnon ja itsestään huolehtimisen olevan avaimia myös lääketieteellisen terveyden ylläpitämiseen. Jos ihminen kokee olevansa huolenpidon arvoinen, hän osaa myös hakeutua hoitoon, kun kehossa tai mielessä on jotain isommin vialla. Jos itseään ja omia vaivojaan ei ota vakavasti, myös niiden riittävän aikainen toteaminen ja hoito on vaikeaa. Itsestään huolehtimisen oppiminen voikin siksi olla ratkaiseva sairauksien ennaltaehkäisyn muoto.

Itsestään huolehtimista puoltaa myös self-care-harrastusten tarjoama rauha. Kun suurin osa meistä viettää päivämme kännykän tarjoamien ärsykkeiden äärellä, ihan vaan oman äänen kuunteleminen on yhä vaikeampaa. Jos ei kuule omaa ääntään, ei tiedä, mitä mieltä on omasta elämästään eikä kykene tekemään itsestä kumpuavia päätöksiä. Silloin ei myöskään kuule, miten keho todellisuudessa voi ja vakavammatkin krempat voivat mennä huomaamatta.

Toinen self-carea puoltava tekijä on sen tarjoama rauha. Miltei kaikkiin itsestään huolehtimisen lajeihin liittyy jonkinlaista rauhassa tekemistä ja itsensä kanssa ajan viettämistä. Siitähän joogassakin on kyse. Rauhallisessa tilassa olemisesta ja yhteyden löytämisestä omaan kehoon. Mitä kiireisempi elämä, sitä enemmän se huutaa rauhaa vastapainokseen.

Vaikka self-care viittaakin itsestään huolehtimiseen, siinä on kyse myös muista kuin itsestä. Jos elämää sanelee kännykän piippaus ja kaikkien muiden esittämät tarpeet, myötätuntoa ja huolenpitoa joutuu jakelemaan enemmän, kuin sitä olisi annettavana. Jos itse ei saa myötätuntokakusta yhtään palaa, tulee nälkä. Ja kun on jatkuva nälkä, ei voi tarjota ruokaa muillekaan.

Jos itse ei saa myötätuntokakusta yhtään palaa, tulee nälkä. Ja kun on jatkuva nälkä, ei voi tarjota ruokaa muillekaan.

On olemassa sanonta: “Saat sitä mitä annat”. Yhtä tärkeää on kuitenkin myös sanonnan toinen puoli: “Annat sitä mitä saat”. Jotta sinusta on iloa muille ja voit täyttää omat velvollisuutesi tässä yhteiskunnassa, sinullakin pitää olla energianlähteitä, joilla saat akkusi ladattua. Siihen self-care perustuu ja siksi se on tärkeää.

Jokainen meistä on ansaitsee huolenpitoa, niin itseltämme kuin toisiltamme. Olemme olemassa pitääksemme toisistamme huolta.

Joogassa käynti ei aina ole myötätuntoista

Kaikki, mikä näyttää itsestään huolehtimiselta, ei kuitenkaan sitä ole. Paljon on kyse myös siitä, millä asenteella asioita teet ja minkälainen päänsisäinen ääni tekemistä rytmittää. Yksikään aikataulutettu meditaatio tai vihersmoothie ei riitä ostamaan statusta self-care-guruna. Lenkkeily voi olla itsestä huolehtimista, jos aidosti nautit siitä. Yhtä lailla jooga voi olla kaukana itsemyötätunnosta ja huolenpidosta, jos ruoskit itseäsi siitä, ettet pääse päälläseisontaan. Oikeastaan voisi sanoa, että kaikki, mihin liittyy suorittamista, on ristiriidassa self-caren kanssa. On mahdotonta olla itselleen läsnä ja kuunnella, mitä kehossa ja mielessä tapahtuu, jos samaan aikaan pyrkii täydelliseen suoritukseen.

Voisi sanoa, että kaikki, mihin liittyy suorittamista, on ristiriidassa self-caren kanssa.

Itsestään huolehtimisen pitäisi lähtökohtaisesti olla ehdotonta. Itse olen siksi lopettanut esimerkiksi uidessani kierrosten laskemisen. Yritän myös käydä kävelyllä ilman kännykkää, koska tiedän että puhelimeni mittaa käveltyjä kilometrejä. Kaikki, mihin liittyy mittaamista menee helposti suorituksen puolelle. Ja kun mitä tahansa harrastusta katsoo suorituksena, siihen jää aina kehittämisen varaa. Hoivaavimpia asioita tuppaavat olemaan ne, missä ei tarvitse kehittyä yhtään mihinkään.

Kolme vinkkiä itsemyötätunnon harjoittamiseen joogassa (tai missä tahansa harrastuksessa):

1. Mieti, miksi ylipäätään harrastat joogaa? Tai jos olet joogannut jo pitkään, muistuta itseäsi, mikä sai sinut alun perin matolle?
2. Jätä tavoitteet ulos harjoituksesta. Vaikka joogassa harjoitukselle asetetaan usein tarkoitus, intentio, se ei ole sama asia kuin mitattava tavoite. Hyväksi intentioksi riittää, että pyrkii olemaan läsnä omassa kehossa.
3. Keskity mielihyvään. Huomioi harjoituksen aikana, mitkä asiat tuottavat sinulle mielihyvää. Kun tunnistat omat self-care -kikkasi paremmin, voit lisätä niitä sinne tänne, tai luopua sellaisesta harjoituksesta, jossa mielihyvää ei synny lainkaan.